Ehdotamme, että Sitra tekisi aloitteen Suomen historiaa, lähihistoriaa ja nykytilaa käsitteleväksi, verkossa toimivaksi teemasanakirjaksi.

Väittelysanakirjan formaatin avulla on mahdollista yhdistää akateeminen ja kansanomainen keskustelu käsittelemään Suomen historian, erityisesti lähihistorian, kipupisteitä.

Seuraavassa aloitteentekijäryhmän näkemyksiä aihepiiristä.

Virallinen valhe ja kansakunnan henkinen ilmapiiri

Tasavallan presidentti Paasikivi päiväkirjassaan vuonna 1946:

Minua painaa tavattoman raskaasti se valheellisuuden ja moraalittomuuden ilmapiiri, jossa meidän pitää elää. Minä olen aina ottanut asiat kovin vakavalta ja raskaalta kannalta ja sen tähden on elämä nykyään minulle niin painostavaa. Pelkään että me, jotka olemme nyt mukana, tuhoamme kansamme sielun, ja se merkitsee kansalle kuolemaa. Meidän pitää sietää valhetta ja petollisuutta, ilman että voimme itse totuuden sanoa…

Paasikivi puhui senhetkisestä poliittisesta tilanteesta ja hänen tarkoittamansa valhe liittyi talvi- ja jatkosodan syihin. Hän oli tuossa nimenomaisessa asiassa osittain oikeassa.

Olennaista on kuitenkin se, että Paasikivi näki oikein sen, kuinka tuhoisaa yhteiskunnassa vallitseva valhe on ”kansan sielulle”, siis kansakunnan henkiselle ilmapiirille. Kansakunta ajautuu tavalla tai toisella tuhon tielle, jos sen kuva omasta itsestään vääristyy.

Tässä tapauksessa ulkoinen pakko, hävitty sota, valvontakomissio ja miehityksen pelko ajoivat kertomaan yksipuolista totuutta Suomen roolista maailmansodassa.

Mutta Suomen historiasta tiedetään, että kansakunnan henkistä elämää tukahduttava ja mädättävä virallinen valhe, institutionalisoitunut itsepetos, saattaa päästä valtaan ilman ulkoista pakkoakin.

J.K. Paasikivi seureineen palaamassa neuvottelumatkaltaa Moskovasta 16.10.2009. Vasemmalla Aarno Yrjö-Koskinen, keskellä Paasikivi ja hänestä oikealla jaostopäällikkö Johan Nykopp sekä eversti Aladár Paasonen. KUVA: Wikipedia, public domain

J.K. Paasikivi seureineen palaamassa neuvottelumatkaltaa Moskovasta 16.10.2009. Vasemmalla Aarno Yrjö-Koskinen, keskellä Paasikivi ja hänestä oikealla jaostopäällikkö Johan Nykopp sekä eversti Aladár Paasonen. KUVA: Wikipedia, public domain

Ja monesti vaikeneminen on paras, ainakin elegantein, tapa valehdella.

Ranskalainen Nobel-kirjailija Albert Camus kirjoittaa romaanissaan Rutto:

…historiassa sattuu usein aikoja, jolloin se, joka uskaltaa sanoa, että kaksi ynnä kaksi on neljä, saa maksaa sen hengellään. (Otava 1972, s. 171)

Tuo on moneltakin kannalta viisas näkemys. Oikeastaan sen jokaisessa sanassa on viisautta.

Tuollaisia aikoja sattuu tosiaan historiassa ”usein”. On pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että yhteiskunnassa vallitsee suurempi tai pienempi, enemmän tai vähemmän tuhoisa, suurempaa tai pienempää kansanosaa koskettava valhe.

Vaarallinen totuus voi olla samanlainen itsestäänselvyys kuin se, että ”kaksi ynnä kaksi on neljä”. Kyse on totuudesta, joka on kaikkien nähtävissä, mutta jota aktiivisesti kieltäydytään näkemästä, koska se on omille eduille tavalla tai toisella haitallinen. – Tunnetussa sadussa keisarin uusista vaatteista tuon totuuden esittää pikkulapsi: ”Eihän keisarilla olekaan vaatteita!”

”…se, joka uskaltaa sanoa…” Kaikille ilmeisen itsestäänselvyyden sanominen ääneen vaatii rohkeutta, jos se sotii virallista valhetta vastaan.

”…saa maksaa sen hengellään…” Sekin pitää paikkansa. Virallisen valheen paljastaja saa joskus maksaa tekonsa hengellään.

Klassinen suomalainen esimerkki on kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi.

Hän tosiaan sai maksaa hengellään sen, että kertoi ”totuuden” Suomen kansasta, totuuden, jonka jokainen näki ympärillään: suomalaiset eivät ole ihannekuvia vaan eläviä olentoja hyveineen ja paheineen – ja hän kertoi sen kansan omalla kielellä.

Miten Aleksis Kivi tuhottiin?

Vuonna 2000 kuollut filosofi, Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professori Oiva Ketonen käsittelee asiaa kirjassaan Kohtalon vaihtoehdot (WSOY 1989).

Kiveä ei tuhonnut August Ahlqvist teilauksellaan, vaikka hän olikin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston suomen kielen professori. Kivi ei tuhoutunut myöskään mielisairauteen tai yliherkkyyteen tai alkoholismiin – tai ”loukattuun kirjailijakunniaan”, kuten Lapinlahden sairaalan silloinen ylilääkäri kirjoitti diagnoosissaan.

Kivi kuoli siihen, että ystävät pettivät hänet:

Kiveä järkytti syvästi se, että nekään, jotka olivat pitäneet tärkeänä teoksen julkaisemista, eivät olleet valmiita puolustamaan häntä.(Ketonen, s. 9)

Ketonen tuo esiin olennaisen piirteen Kivessä:

Historiassa on lukuisia Kiven kaltaisia kohtaloita. Ihmiset, jotka ovat tienneet kykenevänsä poikkeukselliseen suoritukseen, ovat vieneet eteenpäin oikeaksi katsomaansa asiaa välittämättä riskeistä tai valtiollisesta, ammattikunnallisesta tai yksityisestä vastustuksesta… (Ketonen, s. 151)

Todellakin: Kivi tiesi luoneensa jotain suurta eikä voinut luopua tiestään. Jos hän olisi sitä yrittänyt, hän olisi tuhoutunut, vaikkakin toisella tapaa. Hän oli – Eino Leinon sanoin – ”jumalten keinussa…”

Ketonen toteaa, että ”Ahlqvisteja on julkisuudessa runsaasti.” (Ketonen, s. 151)

Seitsemän veljestä, postimerkki vuodelta 1970. Public domain / Wikipedia.

Seitsemän veljestä, postimerkki vuodelta 1970. Public domain / Wikipedia.

Sekin on totta, vaikka – kuten sanottu – olennaista ei ollut Ahlqvist, vaan sivistyneistön, suomalaisuuden nimeen vannoneiden keskeisten vaikuttajien suhtautuminen.

Oikeastaan vasta 1970-luvulla tuli esiin sivistyneistön keskeinen osuus Kiven tuhoutumisessa, Veijo Meren kirjassa Aleksis Stenvallin elämä (1973) ja Oiva Ketosen mainitussa kirjassa.

Miksi sitä oli vaikea huomata?

Kiven pettäneet vaikuttajat olivat muuten kaikin puolin kunnioitettavia ihmisiä, jotka ovat jääneet syystä kansalliseen historiaan. He olivat Lauantaiseuran ydinjoukkoa, Runeberg, Snellman, Topelius, Lönnrot, Cygnaeus. Lauantaiseura oli perustettu 1830, Suomalaisen kirjallisuuden seura (SKS) perustettiin suomen kieltä ja suomenkielistä kulttuuria edistämään vuotta myöhemmin. Suomenkielisen kirjallisuuden edistämistä pidettiin siis tärkeänä.

Tuosta näkökulmasta voidaan ymmärtää, miksi virallinen valhe syntyy niin helposti: jopa suuret, historiallisesti merkittävät kansalliset hahmot saattavat syyllistyä siihen.

Ketonen toteaa, että Kivi lopulta voitti – Seitsemän veljestä julkaistiin yhtenäisenä kirjana, mutta vasta Kiven kuoleman jälkeen. Oikeastaan se tapahtui nopeasti, Kivi kuoli vuoden viimeisenä päivänä 1872, kirja ilmestyi maaliskuussa 1873. Siitä lähtien Kivi oli voittamaton, vaikka Ahlqvist julkaisi vielä kaksi parjauskirjoitusta.

Joissakin tapauksissa tuollainen kansakunnalle vahingollinen, sen parhaimmille pojille ja tytöille tuhoisa valhe saattaa vallita vuosia ja vuosikymmeniä. Sivistyneistön osuus Kiven kohtaloon on yksi sellainen.

Aleksis Kiven patsas Kansallisteatterin edustalla.

Esimerkkejä virallisesta valheesta Suomen historiassa

Suomen historiasta löytyy muitakin esimerkkejä:

”Valkoinen valhe” vuoden 1918 tapahtumista

Vasta Väinö Linnan Pohjantähti ja sen jälkeen Jaakko Paavolaisen kaksi tutkimusta, Punainen terrori (1966) ja Valkoinen terrori (1967) toivat esiin punaisten pyrkimykset ja heidän kärsimyksensä. Kattava selvitys tuli julki ehkä vasta 75 vuotta kansalaissodan jälkeen, kun Heikki Ylikankaan teos Tie Tampereelle ilmestyi vuonna 1993 – ja sekin sai vielä osakseen primitiivireaktioita.

Ajopuuteoria

jonka mukaan Suomi joutui jatkosotaan ajopuuna, voimatta itse vaikuttaa asiaan. Nykytiedon mukaan Suomen johto sopi hyökkäyksestä Neuvostoliittoon Saksan rinnalla ehkä jo talvisodan kestäessä, joka tapauksessa viimeistään syksyllä 1940. Samaan asiakimppuun kuuluu myytti erillissodasta.

Suomettumiseen

erityisesti Leonid Brezhnevin valtakaudella liittyy yhä vaiettuja tosiasioita. Kielteisimmät suomettumiseen liittyvät ilmiöt eivät tapahtuneet Neuvostoliiton painostuksesta – syyt olivat sisäsyntyiset. Pahimman uhan laillisuusperiaatetta ja kansanvaltaa vastaan aiheuttivat suomalaiset poliitikot, virkamiehet, yliopistot ja lehdistö itse. Erityisesti suomettumisen vasemmistolaiset arvostelijat eristettiin yhteiskunnan ulkopuolelle. Maineen palautus viipyy yhä.

Suomen EU-jäsenyys

Äänestäessään EU-jäsenyydestä vuonna 1994 kansalaisista peräti 70 prosenttia ei tiennyt, että kansanäänestys koski myös euroon liittymistä. Kuullessaan asiasta jälkeenpäin kolmasosa jäsenyyttä kannattaneista ilmoitti, että olisi äänestänyt jäsenyyttä vastaan, jos olisi tiennyt sen (tieto on peräisin Paavo Raution kolumnista ”EU:sta euron reikä, euron reiästä talouskuri”, HS 16.2.2011). Tutkija Marko Karttusen väitöskirjassa 2009 osoitettiin, että rahaliitosta vaiettiin kokonaan ennen kansanäänestystä (”Tutkija arvioi Suomen europäätöstä: Eliitti vei, kansa vikisi”, HS 9.5.2010).

EU-jäsenyyden myötä kansallista päätösvaltaa siirrettiin Brysseliin EU-virkamiehille, jotka eivät ole oikeusvaltioille ominaisen laillisuusvalvonnan alaisia. EU:n hajoamisen tai ainakin murenemisen uhka lisääntyy. EU:n suurin uhka on ehkä se, että keskustelu EU:n rakentamisessa ja toiminnassa tapahtuneista virheistä muuttuu demagogien temmellyskentäksi. Niin kävi Britannian brexit-kansanäänestyksen yhteydessä – tunnetuin seurauksin.

EU-komissio, Bryssel. KUVA: Pixabay CC

EU-komissio, Bryssel. KUVA: Pixabay CC

Menneisyydenhallinta

Virallisia valheita, suuria ja pieniä, on siis aina olemassa. Niiden synnyn poliittiset syyt ovat erilaiset ja niiden vahingollinen vaikutus voi sekin ilmetä eri tavoin. Niiden olemassaolo on hyväksyttävä historiallisena, yhteiskunnallisena ja sosiaalipsykologisena tosiasiana.

Niiden kansakunnalle mahdollisesti aiheuttamien haittojen estämiseksi tai minimoimiseksi väittelysanakirja on eräs keino.

Toisen maailmansodan jälkeen Saksassa syntyi käsite ”menneisyydenhallinta”: valtion johto tunnustaa edeltäjiensä tekemät rikokset ihmisyyttä vastaan, ne otetaan osaksi kansankunnan virallista historiaa ja niitä käsitellään esimerkiksi kouluopetuksessa.

Menneisyydenhallintaan ovat viime vuosina liittyneet viralliset anteeksipyynnöt: valtion johto pyytää anteeksi maansa aikaisempien johtajien tai viranomaisten tekemiä ihmisoikeusloukkauksia tai laiminlyöntejä, jotka ovat mahdollistaneet loukkaukset. – Ehkä ensimmäinen kerta oli Länsi-Saksan liittokansleri Willy Brandt Varsovassa 1970 esittämä anteeksipyyntö holokaustin vuoksi.

Toimittaja Aurora Rämö kirjoitti asiasta HS:ssa 20.7.2014 otsikolla ”Vääryyksien anteeksipyytäminen on yleistynyt, mutta kuka siitä hyötyy? Hänen johtopäätöksensä: ”…vaikka anteeksipyyntö ei muuta menneisyyttä, sillä on arvoa. Se voi muuttaa tulevaa.”

Näkemys on oikeansuuntainen. Itsekriittinen suhtautuminen menneisyyteen, mahdollisten menneiden virheiden tunnustaminen, auttaa välttämään niitä, auttaa muuttamaan tulevaisuutta.

Mutta virheiden tunnustaminen ja anteeksipyyntö eivät saisi jäädä pelkäksi eleeksi. Niihin pitäisi liittyä tehtyjen virheiden analyyttinen läpikäyminen paitsi tutkijoiden ja johtavien poliitikkojen piirissä niin myös kansalaiskeskustelussa. Siten kansalaiset voivat arvioida, missä määrin heidän johtajansa tosiaan ottavat oppia menneisyydestä niin, ettei uutta anteeksipyydettävää tulisi.
Väittelysanakirjasta voi tulla yksi keskeinen väline tuollaisessa menneisyydenhallinnassa.

Olennaisia kysymyksiä

Mistä näkökulmasta väitellä Suomen historian tapahtumista, vallinneista aatesuuntauksista, mukana olleista ihmisistä? – Seuraavia kysymyksiä pitäisi esittää:

Ketkä olivat historiallisissa käännekohdissa rehellisiä, ketkä epärehellisiä? Ketkä menivät virtaa vastaan vaikka ehkä saivat kärsiä siitä, ketkä eivät? Mitkä virheet olivat väistämättömiä, mitkä väistettävissä olevia? Ketkä käsittivät parhaiten sen, mitä silloin ajassa tapahtui? Ketkä osasivat nähdä tulevaisuuteen? Ketkä loivat uusia ajatuksia, puolustivat uusia syntymässä olevia historiallisia aatteita, ilmiöitä, asioita?

Tämän päivän aatesuunnilla, näkemyksillä, kehityskuluilla, tapahtumilla on juurensa historiassa.

Väittelysanakirjan tehtävä on selvittää, ketkä ovat yhä valmiita pitämään kiinni menneistä virallisista valheista, estämään yhä keskustelua niistä, kieltämään kunnian tuon valheen silloisilta vastustajilta ja puolustamaan tapahtuneita vääryyksiä.

Väittelysanakirja on keino kansalaisille arvioida nykyvaikuttajien Suomen nykytilannetta koskevien näkemysten perusteita, sitä miten he ovat muodostaneet mielipiteensä. Ja mikä tärkeämpää, se on kansalaisille keino muodostaa oma mielipide tämän ajan tärkeimmistä kysymyksistä. – Se on keino vastustaa demagogiaa ja estää demagogien voitto erilaisissa vaaleissa ja kansanäänestyksissä.

Siten se on näkökulma paljastaa mitkä on nykyään suurimpia virallisia, vääryyttä ylläpitäviä valheita. Siten se muuttaa tulevaisuutta.

Miksi juuri Suomi?

Miksi juuri Suomen historiasta pitäisi koota väittelysanakirja? Miksi Suomen olisi oltava aloitteellinen ja näytettävä esimerkkiä?

Suomen historiasta löytyy ainakin Euroopan mittakaavassa tärkeitä tapahtumia: kansallinen herääminen ja taiteen kultakausi olivat Suomessa poikkeuksellisen merkittävä ajanjakso; Suomessa toteutettiin sosialistinen vallankumous toisena maana maailmassa; Suomessa käytiin Euroopan historiassa ainutlaatuisen verinen sisällissota; Suomella on ollut erikoinen asema Neuvosto-Venäjän ja Neuvostoliiton naapurina; talvisodan luonnehtiminen ”ihmeeksi” ei ole vailla perusteita; kaupungistuminen tapahtui Suomessa hyvin nopeasti; suomettuminen oli ainutlaatuinen ilmiö länsimaisessa demokratiassa, jne.

Toiseksi: Suomi on ollut vuosia ykkösmaa maailmassa sananvapaudessa. Suomella on parhaat edellytykset ja siten suurin vastuu kehittää sananvapautta ja etsiä keinoja mielipidevapauden lisäämiseksi.

Kolmanneksi: Suomi täyttää 100 vuotta vuonna 2017. Jokin historiallisesti merkittävä, nimenomaan kansalaisvapauksiin liittyvä aloite olisi paikallaan.

Anders Chydenius. KUVA: Wikimedia Commons

Anders Chydenius. KUVA: Wikimedia Commons

Neljänneksi: vuonna 2016 eletään toista tärkeää juhlavuotta. Vuonna 1766 – tasan 250 vuotta sitten, joulukuun 2. päivänä – Ruotsin valtiopäivillä säädettiin senhetkisen maailman vapaamielisin painovapausasetus. Se poisti ennakkosensuurin ja teki yhteiskunnallisesta keskustelusta – myös valtaapitävien arvostelusta – sallittua.

Keskeistä osaa lain säätämisessä näytteli suomalainen pappi, poliitikko ja taloustieteilijä Anders Chydenius, Sotkamossa syntynyt pappisperheen poika, joka toimi myöhemmin kappalaisena Pohjanmaalla ja vaikutti valtiopäivillä Tukholmassa 1760-luvulla.
Chydenius perusteli lakia seuraavasti:

”Kansakunnan vapaus on aina suhteessa sen painovapauteen siten, että ilman toista ei voi olla toistakaan. Mutta jos kirjapaino sitä vastoin jossain alistetaan jonkinlaisen holhouksen alaiseksi, on se pettämätön merkki kansakunnan kahleissa olemisesta.”

Nykykielelle käännettynä: mielipidevapaus on demokratian perusta.

Viidenneksi: Suomi on myös teknologian kehityksessä kärkimaita. Nokian lisäksi Suomesta on tullut Linux – vapaan lähdekoodin edelläkävijä. Olisi varsin luonnollista, että seuraava suomalainen aloite liittyisi internetin sisällöntuotantoon, ja siinä erityisesti demokratian puolustamiseen ja kehittämiseen sekä eettisen verkostoitumisen.

Miksi juuri väittelysanakirja?

Miksi Suomi 100 vuotta -väittelysanakirjaa tarvitaan nimenomaan väittelysanakirjan muodossa?

Ensinnäkin: Internet on periaatteessa lisännyt mielipidevapautta. Kuka tahansa voi perustaa median ja tietoa liikkuu verkossa enemmän kuin koskaan.

Asialla on kääntöpuolensa. Suomen Penin puheenjohtaja, kirjailija Sirpa Kähkönen totesi, että vihapuheen vuoksi netistä on tullut sananvapauden uhka. (HS 23.1.2016) – Monet jättävät julkisen puheenvuoron käyttämättä, koska eivät halua saada likasankoa niskaansa.

Verkossa vellova panettelu ja suoranainen uhkailu eivät ole sananvapauden käyttämistä vaan sen estämistä. Aleksis Kiven kohtaloa esimerkkinä käyttääkseni: Suomessa oli 1860-luvun lopussa oikeus julkaista suomenkielistä kaunokirjallisuutta, mutta Kiveltä tuo oikeus tosiasiallisesti evättiin – Ahlqvistin toimesta ja sivistyneistön siunauksella.

Mielipidevapauteen kuuluu paitsi oikeus sanoa sanottavansa, niin oikeus olla joutumatta sanojensa vuoksi uhkailujen ja parjauksen kohteeksi. Väittelysanakirjan avulla voidaan rajoittaa tämän päivän ahlqvistien mahdollisuuksia kieltää muiden mielipidevapaus.

Internetissä tämän päivän ahlqvistien on entistä helpompaa toimia, mutta internetin avulla voidaan myös estää heitä onnistumasta mielipidevainossaan.

Väittelysanakirja on väline jäsentää, moderoida, sivistää keskustelua verkossa niin, että asiattomat kommentit joutuvat omaan arvottomaan arvoonsa.

Toiseksi: tarvitaan nimenomaan väittelyä. Suomen historian keskeisistä tapahtumista, tärkeimmistä murroskausista, merkittävimmistä aatteellis-poliittisista liikkeistä ja yhteiskunnallisista ja kulttuurivaikuttajista tuskin löytyy yksimielisyyttä sen enempää tutkijoiden kuin kansalaistenkaan piirissä. Vaikka esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumien osalta virallinen valhe on kumottu, erilaisia sinänsä legitiimejä, perusteltavissa olevia vastakkaisia näkemyksiä siitä löytyy yllin kyllin.

Sama koskee näkemyksiä eri aatesuuntien – laveasti ymmärrettynä – sisällä: marxismiin (vaikka vain historiallisena ilmiönä) myönteisesti suhtautuvien piirissä saattaa vallita jyrkkiä erimielisyyksiä suhtautumisessa esimerkiksi radikaalin vasemmiston toimintaan Suomessa eri tilanteissa. Ja toisaalta oikealle kallellaan olevien piirissä saattaa olla hyvinkin vastakkaisia mielipiteitä esimerkiksi Paasikiven roolista Suomen historian eri vaiheissa.

Jos pyritään yksimielisyyteen, jää sellainen arvio, jonka kaikki saattavat hyväksyä – jos sellaista ollenkaan saadaan – väistämättä hyvin pinnalliseksi ja pyöreäksi, siis merkityksettömäksi. Siksi ei pidäkään pyrkiä yhteen yksimieliseen näkemykseen. Jokainen esittäköön kantansa mahdollisimman täsmällisesti, korostaen eroja muihin kantoihin. Kun eriävät näkemykset ovat esillä rinnakkain, asiasta kiinnostuneiden on helpompaa muodostaa oman mielipiteensä käsiteltävästä asiasta.

Mitä suurempia ovat rinnakkain esillä olevat erimielisyydet, sitä suurempi on varmasti myös yksimielisyys siitä, että jokaisella on oikeus esittää mielipiteensä, kunhan tekee sen asiallisesti, muita vääristelemättä ja asialliset vastaväitteet huomioon ottaen.

Miksi rehellinen Suomi?

Mitä tarkoittaa tunnus kohti rehellistä Suomea? Mitä on rehellisyys tässä yhteydessä? Sitä mitataan suhtautumisessa eri mieltä oleviin. Otetaanko omista kannoista poikkeavat kannat asiallisesti huomioon vai ei? Siitä näkee, onko oma mielipide rehellisesti muodostettu.

Rehellisessä Suomessa sen, joka uskaltaa vastoin yleistä mielipidettä, vastoin mahdollista virallista valhetta, sanoa, että kaksi ynnä kaksi on neljä, ei tarvitse joutua kärsimään mielipiteestään, vaan hänet palkitaan siitä.

Vastaa